Varjola (alku)

Aamulla tuntuu mehiläinen kurkussa. Surisevanpehmeä möykky. Avaan silmät, suun, puhallan ja hörppään vettä mukista. Puhallan uudestaan. Mehiläinen sukeltaa apilankukkaan, sellaiseen isoon lilaan.
Lippakioski näyttää jyrkässä auringossa vielä keltaisemmalta, maa värikynävihreältä, taivas siltä kun avaa silmät ensimmäistä kertaa vähään aikaan. Menen tarkistamaan huoneen: isä ei ole tullut, äiti on lähtenyt. Haisee hajuvesi ja äidin sinertävät silmänaluset, huomenta murumuru. Ikkuna on ollut auki koko kesän, isän mielestä viileässä on hyvä nukkua. Kun isä on kotona, se nukkuu käsivarsi silmillä pitkälle päivään. Se johtuu isän työstä. Viikonloppuisin äiti nukkuu pitkälle päivään. Se johtuu tanssimisesta.
Haen Akun ja luen sitä ulkona. TV on ihan pölyssä eikä sieltä tule mitään. Yritän innostua Akuista kansiollisen verran, haen viltin ja menen meidän pihalle. Ensin katson montako päivää koulun alkuun. Siellä kaikki on ruskeita, kirjoitetaan mitä teit kesälomalla –aine ja ope kyselee matkoista. Kirjoitan vihkoon: Olin Varjolassa.

Olen Varjolassa. Pitsiverhojen läpi näkyy möykkyinen kasvimaa, josta en tiedä mitä siellä kasvaa, ja sen takana luontopolku ja vattupensaat. Anja tekee keittiössä sekamarjapiirakkaa huivi päässä. Sillä on hirveästi aikaa tehdä kaikkea, koska se ei lähde kotoa mihinkään, niin kuin ei Anttokaan. Vieläkin tuntuu hassulta olla talossa, jossa ei jää ollenkaan yksin.
Venni on vähän kuin minä, sillä on melkein mustat silmät ja se valvoo ja nukkuu myöhään. Anja sanoi kerran synttäreillä, että Venni voisi olla minunkin veli. Silloin Ruusa heitti Venniä viivottimella päähän niin että siitä jäi arpi. Venni osaa olla eläinten kanssa niin kuin se olisi yksi niistä. Lehmät työntävät sitä pehmeästi märillä naamoillaan ja huiskauttavat kerran häntää. Koirat nukkuvat vain sen kanssa ja kissat kehräävät vaikkei Venni tekisi mitään.
Ruusa on myös minun serkku. Ruusalla on Anjan tuulitakki, valkoiset hiukset ja kumisaappaat joissa se lätisee ja kerää koirankakkoja muoviastioihin tutkimuksia varten. Ruusa ei pelkää lehmiä eikä lampaiden huutoa. Se juoksee portaat alas monta kerrallaan, minä en ikinä uskaltaisi. Ruusan pitää aina tehdä vielä kerran tai vielä paremmin. Se laittaa kasetteja soimaan, säätää laitteita ja esittelee minulle asioita.
Mutta Ruusaa ei voi ihailla niin kuin Venniä. Vennillä on jääkiekkokortteja, jääkiekkomailoja ja kypäriä ja suojia, mutta en ole nähnyt sen koskaan pelaavan. Olen nähnyt sen vain uivan hulluvirtaisessa joessa. Monta kertaa. Venni sanoo, ettei tarvitse juurikaan uida kun ajautuu virran mukana kivien yli. Kivet tunkevat vedestä läpi ja virta rikkoutuu niiden kohdalla. Ruusa ehkä kävelee siinä sillalla kädet siipinä levällään, mutta Venni ui niin kauas ettei meistä kumpikaan enää näe sitä.
”Marja se on niin rauhallinen lapsi”, äiti sanoo kuin anteeksi pyytäen ja leikkaa minulle kanaa niin että haarukka ja veitsi varmaan jyrsivät lautaseen viiruja.
”Syö vähän nahkaakin jooko, se on terveellistä.” Minun pitää opetella kuorimaan perunat ennen kuin menen kouluun, vaikka Venni kertoo, ettei koulussa edes koskaan tarvi kuoria. Pitää vaan pystyä sanomaan että osaa, ja muutenkin valehdella ettei kukaan ala kiusaamaan. Esimerkiksi asioista joita omistaa. Koulussa saa turpaan jos on köyhä.
Venni esittelee linkkariaan, mutta Ruusa haluaisi pelata Muuttuvaa labyrinttiä. En kehtaa sanoa kummallekaan ei.
”Okei pelataan jos mä saan ottaa linkkarin ukoksi”, Venni myöntyy, mutta veitsi on liian iso pelilaudalle.
”Oispa semmonen mini.” Venni laittaa veitsen sivuun. Ruusa sekoittelee aarrekortteja niin, että osa putoilee sen syliin.
”Tää yks on sitte revenny, mutta tätä ei saa ajatella silleen että noniin tuo on se rahapussikortti vaikka tietää!”
Antto makaa puukäsinojaisella nahkasohvalla ja nauraa meille. Antto on Ruusan ja Vennin isä. Tarjoan sille Chewitsejä ja se kysyy, onko ne karkkia vai purkkaa.