Draamaton sukupolvi

Talvi on kierinyt kevään puolelle jo joskus joulukuussa. Välillä satelee näön vuoksi lunta ja vettä, lintuja ja hiekkaa liukkaalle maalle, heittelijät seisovat harmaiden talojensa edessä toivottomina ja silti ylpeinä. Suunnittelen päivää. Huijaan itseäni. Listaan päällekkäin ja sivuttain tekemättömät asiat, annan niiden painaa, haudon itseäni niiden alla. Käännään kylkeä. Käännän kylkeä. Et saa mitään tehtyä, et millään jaksaisi. Samassa ajassa olisi jo melkein tehnyt puolet mutta kun ei tee kun ei jaksa kun on niin paljon kaikkea.
Siinä ajattomuudessa minä makaan, väännän vesipatteria niin että se raksuttaa kuin kello. Teen itselleni aikataulua, joku soittaa, katson kalenteria ja etsin sen ainoan tyhjän raon joka on meille molemmille tyhjä ja ahdistun jo valmiiksi kun nyt sekin on täynnä.

Hannariikka istuu minua vastapäätä meikittömänä. Sen hiukset ei koskaan näytä likaisilta vaikka ne kuulemma aina on. Minä sanon sitä Hannaksi, koska vihaan kaksiosaisia nimiä viivalla tai ei. Kahvi on ollut pannussa pitkään, lisään sokeria. Olisi voinut sitä makeutusainetta ottaa, kuntosalikupongit menee kohta vanhoiksi. Hanna ottaa kuvia.
Illalla mennään baariin ja toiseen baariin, ei ole perjantai eikä lauantai. Laitan mekon ja kynsilakkaan sukkahousujen paon kiinni. Tuulee, kampaus meni jo. Helmiäisen Elina on alkanut tulla meidän mukaan, se oli minun kanssa samassa lukiossa ja ilmestyi taas jostakin: moi, hei, voi että. En minä sille soittaisi jos en haluaisi eikä se minulle. Hanna ja Elina kätteli rennosti ja vaihtoi nekin numeroita. Nyt meillä on leffaviini-iltoja, joissa leffa jää ja puhutaan miehistä joissa ei ole mitään puhuttavaa. Ja Elinan tyttökokeiluista ja mitä voi tehdä ja kenen kanssa ja analysoidaan sitä miten analysoidaan.
Hanna on koko illan huolestuneen näköinen ja kännykässä kiinni. Se hymähtää aina nopeasti kun puhun sille ja laskee taas katseen ja pyyhkii taas hiukset oudon pienen korvansa taakse, joo, joo. Olle tulee myös jatkoille, ei oo riitaa, kaikki hyvin, välillä on vaan niin vaikeeta. Vannon etten ikinä itke parisuhteen perään. En edes sellaisen, tai siis kaikista vähiten sellaisen joka nimellisesti ei ole parisuhde, kun se ahdistaa. Illalla ajattelen parisuhdetta, siirryn tyhjään kohtaan sängyssä. Vasta aamulla, puiston auringossa ja raavitussa hiekassa osaan taas olla tyytyväinen. Haaveilen viikonloppukoirasta jonka voisi viedä koulun viereen koirapuistoon tutustumaan toisiin koiriin. En kyllä kehtaisi mennä sinne.

Pyrin kouluihin, se on jokakeväistä. Olen päässytkin, ollutkin ja ei musta tule mitään. Olen tehnyt töitä pari vuotta, kerännyt matkakassaa Prahaan ja Etelä-Ranskaan ja tuhlannut sen alennusmyynneissä ostamalla niitä vaatteita jotka eivät olleetkaan alennuksessa, ruokaan ravintoloissa koska syödä on aina pakko, uusi matto, uusi pikkusohva eikä kierrätyskeskuksesta koskaan löydä mitään eikä ole autoakaan enkä kyllä haluaisikaan. Kakkosvaiheen suoritin kun Hanna sanoi että suorita nyt helvetti se ettei jää sitten vituttamaan. Meni kolmesataa euroa ja jäi vituttamaan.

Hehkun iltapäivän kun saan viestin Tommin unohtuneesta piposta. Istun matottomalla lattiallani ja selaan uutiset, ylikuormittuneen sähköpostin, ikkunan ikkunan iittala home shopping ja jos joskus olisi varaa johonkin pysyvään tai sellaiseen mitä oikeasti haluaisi. Luonnehoroskooppini sanoo, että olen laiska löysä materialisti. Ja herkkä vahva mikälie individualisti niin kuin kaikki muutkin. Illemmalla Tommi tulee hakemaan pipoaan enkä meinaa löytää sitä mistään.
Joo, siitä tietää että kesä on tulossa kun metrossa haisee joka päivä pahemmalle.
Jep, joo. En oo taas saanu mitään aikaan, noita jätesäkkejäkin on vielä tossa ja hirveennäkönen toi laatikkokasa. Ei se olisi varmaan edes huomannut ilman osoittelua.
Mites oot asettunut.
Oon. Hyvin. Siis aluksi tuntui että tuleeko tästä nyt kotia tai mitään, mutta joo! Mulla on parvekekin.
Niin, mä näin. Sun tupareissa.
Pyöritän pipoa käsissäni ja nyökkään että niinpä, niinpä. Siis täällähän sä olit. Sun kanssahan mä olin tupakalla ja toisella, oon tässä yrittänyt lopettaa mutta se on niin vaikeeta kun kaikki polttaa ympärillä. Eikä baarissa jaksa jäädä pöytään poistamaan viestejä kun punaiset viltit odottaa ovensuussa ja muut nauraa äänetöntä naurua lasin takana. Kyllähän sä haluat kuulla mitä ne.
Tommi ei tarvi kahvia, mehua, vettä eikä muuta eikä teetäkään. Pyyhin pölyä viinipullon yläkyljestä ja puhun koko ajan. Sen pitää mennä lukemaan tenttiin.
Niin missä sä asuit? Alppilassa? Harjussa, tavallaan.
Haistan puhtaat lakanat. Ei olisi pitänyt valmistautua mitenkään, ehkä se olisi jäänyt. Heti jos odottaa jotain, se ei toteudu. Jos ei odota mitään, ei voi pettyä. Jännittää että milloin se lähtee, miten. Jos ajattelee pahinta, ei voi säikähtää, ei voi kuin odottaa milloin naps milloin kops, summerin vaisu särähtävä ääni kun ovi menee lujasti kiinni.
No mut nähdään taas. Yritähän saada ne asias kuntoon.
Olen puhunut siitä, että mun pitää saada asiat kuntoon. Olen tylsä ihminen. Hannan kanssa ollaan sovittu, että muistetaan puhua toisillemme tylsät ja huonot asiat, jotka pitää kuitenkin purkaa, ja säästetään sattumukset, mielenkiintoiset ja hauskat jutut, pienet nolaukset ja arjen kommellukset bileisiin, juhliin, puolituttuihin seurueisiin, miehille, oudolla tavalla kiinnostaville naisille, tuleville ystäville jotka ihastuvat meihin heti. Olen rikkonut sopimuksen, epäonnistunut. Tommi on katsonut mua kuin kolmijalkaista koiraa ja sen pipo on vieläkin mun käsissä. Soitan sille.
Oho, hitto, heitä partsilta.
Tommi saa hienon kopin, nostaa pipon takaraivolleen enkä ilman laseja näe kunnolla sen ilmettä. Poimin paleltuneet tupakat paksulta kaiteelta ja tajuan miten kylmä on. Onneksi en asu meren vieressä. Katson että kaunista on, kuitenkin, ja taivas tummuu silmissä, mullahan on kaikki mun elämän päivät aikaa onnistua. Voin unohtaa pienet asiat, koska niitä tulee lisää sitä mukaa kun edelliset laskut on kaksi viikkoa myöhässä saanut maksettua. Hanna soittaa. Vihaan soittoääntäni, mutten jaksa vaihtaa sitä. Heti perään Helmiäinen Elina, joka voisi olla vain Elina, mutten jaksa vaihtaa sitä. Ja äiti jolle olen väsynyt ja kiukkuinen pikkumanta kuule mä en nyt jaksa.

Aamu on kuin jumalan henkäys. Hei huomenta, nyt pistetään sun asiat kuntoon. Ihan mahtavaa, nousen ylös, puen, vedän hiukset kireälle ylös pois tieltä ja nyt kaikki lähtee menemään huimaa nousukiitoa. Kahvinkeitin puuttuu vielä, pikakahvi piristää. Siivoan, järjestän, mapitan, valitsen asiat joilla en tee mitään, turha paino pois kuin kuumailmapallosta. Tulee kesä ja puistopiknikit – ja heti ajatus että kesään mennessä on ollut kaikki pääsykokeet, kaikki epäonnistumiset ja pettymykset. Laitan musiikkia, tanssin, kukaan ei näe. Kukaan ei koskaan tunne minua niin kuin minä tunnen itseni, eikä kukaan ole mulle niin raaka kuin minä olen itselleni. Itken ihan pari kyyneltä ja tiedostan 60 miljoonan käyttäjän nettiyhteisö ja muiden viestit toisilleen. Luen kaikki mitä kavereista, ystävistä ja tutuista luettavissa on, en tiedä miksi. Kiinnostaa. Kaikkiahan kiinnostaa eikä kukaan siitä hirveästi viitsi puhua.

Elina on käynyt kampaajalla. Kehun että se on kaunis. Olen oppinut, että pitää sanoa kun on hyvää sanottavaa, ja yrittää sanoa huonokin mutta eri tavalla. Olla spontaani, silti sopivan järjestelmällinen. Palautteesta oppii, kaikesta oppii. Elämä on oppimista ja miksi. Ehkä senkin oppii.
Dramaattinen musiikki kuuluu naapurista ihan kuin sen tv olisi minun vessassa. Yllätyskuukautiset. Laitan pikkuhousut paperimyttyjen alle roskikseen. Elina puhuu mulle oven läpi. Sanon etten kuule ja laitan vesihanan päälle.
Elina pudottaa jotain ja nostaa sen, sori! Yritän rauhoittua laskematta kymmeneen tai muuta yhtä avutonta. Ovi on lukossa. Olen turvassa. Lattia on lämmin, istun sille, nojaan viileämpään seinään. Suihkusta tulee melkein kylmintä vettä mitä tulee ja kylmenee vain. Karaistun. Olen kananlihalla. Karaistun. Olen avannossa. Nousen ylemmäs, haukon. Sukellan. Puhallan. Puhallan. Lupaan selvitä. Tästä päivästä, huomisesta, kuin raketti. Lupaan etten hermostu. En huuda. Kukaan ei paina lasia seinäänsä kuunnellakseen miten minua ahdistaa ja vituttaa. En heitä likaisia astioita suoraan roskiin, väännä pattereita täysille, laita puhelinta kiinni, nukahda, nukahda.
Puhallan pitkään ja tasaisesti, keuhkot tyhjiksi ja sitten täyteen.