Maria

Maria seisoo vastassa kotinsa kylmäeteisessä, joka on rakennettu muutama vuosi sitten ja tuoksuu vieläkin uudelta puulta. Märältä, kesäiseltä ja yhtä vaalealta kuin on. Viileys on viileää vuodenajasta riippumatta eikä se ole tuttua niin kuin lämpö.
Marian kädet ovat auki ilmassa kuin joku olisi niitä vähän työntänyt ja hän katsoo meitä vuorotellen, sanoo jotain muttei kesken ihan tiedäkään mitä. Televisiossa hehkuu Jumala ja Jumalan ihmiset sen kasvojen alla.
Maria voisi sanoa jotain meidän kasvamisestamme, mutta nyt minä ajattelen kokoja ensin, olen iso ja pitkä ja vahva ja terve, enemmän, koska Maria on kutistunut.
Hän halaa minua ehkä ensimmäistä kertaa oikeasti ja on vaikea ajatella, että joskus olen mahtunut noihin käsiin ja tuohon syliin ihan kokonaan. Hän halaa minua kuin rakasta ihmistä, mutta hän ei taida hetkeen tietää kuka minä olen.
Hän puristaa, pelokkaasti, älä vetäydy enkä minä vetäydy ennen kuin ote löystyy, rasvaa ja suonia kiiltävät käsiselät palautuvat ilman kannateltaviksi.

Marian sormessa on sormus jota en ennen ole nähnyt. Olisin minä sen huomannut, se on violettikivinen ja huomaan ajattelevani että jos minä saisin sen sitten. Kehun sormusta, Maria katsoo minua kuin pystykorva pihalla vääntyneellä ladolla kalaa saadessaan, ai. Tämäpä hyvä. Kiitollisena ja kostein silmin. Maria katsoo pihalle, koiraa, ja yrittää kertoa siitä arkisesti, että kun se pois viedään. Pidän puoliksi jäistä kampanisua lautasen reunaa vasten ja vain pidän sitä.

Maria on herännyt kesken unien ja loppukesäisessä hämärässä tyhjentänyt vaatekomeroita ja jo pakattuja laatikoita pihalle, vanhan ja uuden talon väliin. Sillä heiveröisellä varmuudella jolla hän on kasvattanut lapset heitä varsinaisesti koskaan kasvattamatta, tehnyt ruokia joita hänelle on tehty, pessyt ja huolehtinut ja huolehtinut ja jaksanut, tehnyt työtä joka ei ole varsinaisesti ollut työtä, mutta enemmän sitä kuin mikään ammatti, hän sytyttää kangaskeon
koska se ei ole hänen
se on vanhan lääkkeistä lihavan naisen ja sillä yritetään hermostuttaa ja herjata häntä, hän kertoo seuraavana aamuna silmät turpeina puhelimessa
kuka häntä kiusaa
eikä toinen osaa äkkiä sanoa mitään.
Ja me päivittelemme keskenämme. Säälimme ja naurammekin, emmekä tarkoita mitään pahaa. Olemme huolissamme
kun
Maria äkkiä kysyy miten hana toimii. Avaan sen hänelle ja hän ravistaa päätään, niin, niin, miten minä. Tai istuu huoneen laidalla ja juttelen hänelle. Hän ei voi kertoa nyt mitään, minä olisin aina halunnut kuulla. Joten minun täytyy puhua. En tunne häntä eikä hänkään tunne enää. Näen Mariassa sellaista mitä hänessä on ollut joskus kun hän pelkäsi niin kuin nuoret naiset pelkäävät ja siten pystyvät muttei kuollakseen.

Peittelen hänet. Peittelen yhä uudelleen eikä minua pelota se, mitä kuulen, vaan että odotan sen loppuvan.