Viher

Musta

Vaihtuminen

Makaan siinä vihreässä
kiila merta silmissä, aalto aalto sumusuora
makaan siinä, käännyn
eikä alla olekaan kylki vaan maa
ja sen läpi, läpi maan läpi juurisen mullan
käännyn,
saan silmiin vettä josta kaikki kasvaa
Kaupunki vedestä, mullasta ja jonain päivänä se purkautuisi kuin valaan selästä
aalto ja
Olen piilossa, näen unta
ja niin kauan tämä on totta, minä olen, kuin uskon -
olen vettä itseäni näkemättä, en enää tiedä millä nähdä mitä hetki sitten:
Käsi pyyhki yli selän. Sinulla oli radio tai lauloit tai sitten se oli vain liikenne
vain kymmenet muut
Olin levittänyt peiton tuulessa,
se pyrki alta karkuun ja karkasi ja minä makasin siinä vihreässä,
kiila merta, sumusuora
käännyin jotain sanoakseni
mutta kaikki olikin mennyt tai sitten menin vain minä

Sisältä

Maria

Maria seisoo vastassa kotinsa kylmäeteisessä, joka on rakennettu muutama vuosi sitten ja tuoksuu vieläkin uudelta puulta. Märältä, kesäiseltä ja yhtä vaalealta kuin on. Viileys on viileää vuodenajasta riippumatta eikä se ole tuttua niin kuin lämpö.
Marian kädet ovat auki ilmassa kuin joku olisi niitä vähän työntänyt ja hän katsoo meitä vuorotellen, sanoo jotain muttei kesken ihan tiedäkään mitä. Televisiossa hehkuu Jumala ja Jumalan ihmiset sen kasvojen alla.
Maria voisi sanoa jotain meidän kasvamisestamme, mutta nyt minä ajattelen kokoja ensin, olen iso ja pitkä ja vahva ja terve, enemmän, koska Maria on kutistunut.
Hän halaa minua ehkä ensimmäistä kertaa oikeasti ja on vaikea ajatella, että joskus olen mahtunut noihin käsiin ja tuohon syliin ihan kokonaan. Hän halaa minua kuin rakasta ihmistä, mutta hän ei taida hetkeen tietää kuka minä olen.
Hän puristaa, pelokkaasti, älä vetäydy enkä minä vetäydy ennen kuin ote löystyy, rasvaa ja suonia kiiltävät käsiselät palautuvat ilman kannateltaviksi.

Marian sormessa on sormus jota en ennen ole nähnyt. Olisin minä sen huomannut, se on violettikivinen ja huomaan ajattelevani että jos minä saisin sen sitten. Kehun sormusta, Maria katsoo minua kuin pystykorva pihalla vääntyneellä ladolla kalaa saadessaan, ai. Tämäpä hyvä. Kiitollisena ja kostein silmin. Maria katsoo pihalle, koiraa, ja yrittää kertoa siitä arkisesti, että kun se pois viedään. Pidän puoliksi jäistä kampanisua lautasen reunaa vasten ja vain pidän sitä.

Maria on herännyt kesken unien ja loppukesäisessä hämärässä tyhjentänyt vaatekomeroita ja jo pakattuja laatikoita pihalle, vanhan ja uuden talon väliin. Sillä heiveröisellä varmuudella jolla hän on kasvattanut lapset heitä varsinaisesti koskaan kasvattamatta, tehnyt ruokia joita hänelle on tehty, pessyt ja huolehtinut ja huolehtinut ja jaksanut, tehnyt työtä joka ei ole varsinaisesti ollut työtä, mutta enemmän sitä kuin mikään ammatti, hän sytyttää kangaskeon
koska se ei ole hänen
se on vanhan lääkkeistä lihavan naisen ja sillä yritetään hermostuttaa ja herjata häntä, hän kertoo seuraavana aamuna silmät turpeina puhelimessa
kuka häntä kiusaa
eikä toinen osaa äkkiä sanoa mitään.
Ja me päivittelemme keskenämme. Säälimme ja naurammekin, emmekä tarkoita mitään pahaa. Olemme huolissamme
kun
Maria äkkiä kysyy miten hana toimii. Avaan sen hänelle ja hän ravistaa päätään, niin, niin, miten minä. Tai istuu huoneen laidalla ja juttelen hänelle. Hän ei voi kertoa nyt mitään, minä olisin aina halunnut kuulla. Joten minun täytyy puhua. En tunne häntä eikä hänkään tunne enää. Näen Mariassa sellaista mitä hänessä on ollut joskus kun hän pelkäsi niin kuin nuoret naiset pelkäävät ja siten pystyvät muttei kuollakseen.

Peittelen hänet. Peittelen yhä uudelleen eikä minua pelota se, mitä kuulen, vaan että odotan sen loppuvan.

Huomen

tien toisella puolella makaa joku
ja seisoo joku joka nostaa makaavaa
seisoo taksi joka odottaa


Sanon teille huomenta ja jos minulle lueteltaisiin myöhemmin, miten viistätin sormea siinä lattialla, sanoin tahmeaa sitä ajattelematta, tuhahdin, viistätin, pinosin lasit, siirsin kynttilänraatoa, käänsin pääni unimyttyjä kohti mutta silmilläni katsoin yhä lattiaa johon valoverho teki raitaa,
uskoisin mutta olisin epäuskoinen, tuhahtaisin
vai niin minä tein
nyt olen näin, istuisin tässä sohvalla jonka eilen kannoimme tähän pystyyn ja jonka tänään kehui itse kaataneensa paikalleen.

En osaa puhua asioista jotka minua vaivaavat
niin kuin jäljistä. Minä voin mennä tuonne ulos ja tehdä mitä tahansa. Kuka tahansa voi tehdä mitä tahansa, mutta näin me olemme asettuneet näihin tiloihin, rauhallisesti kesyyntyneet keksittyihin sääntöihimme. Minua vaivaa tämä muuttuva asento, tämä jännitys josta voisi seurata mitä tahansa, mutta josta ei seuraa mitään. Haluaisin sekoittaa kaiken.
mitä sitten on seurannut
Puhumme viime viikosta, olet tavannut jonkun ja joitain meistä tai
teistä,
minä olen käynyt niin monissa paikoissa etten muista päiviä. Mitä tässä pitäisi vielä tapahtua, mutta pitäisi.

Sanon teille huomenta viimeisen kerran, paitsi yhdelle teistä ja monelle muullekin tulen sanomaan vielä vaikka mitä, mutten ehkä enää koskaan heräämään heidän kanssaan. En tiedä sitä vielä. Menemme yhdessä syömään. Sataa vettä, kaikki on ihan hetken niin surkeaa että itken.

Seuraava päivä on parempi, keväämpi, jotkut meistä istuvat kivisellä liuskalla joka on täynnä pienempiä kiviä. Meri on siinä ja meressä on ruskealasisia pulloja, lumpeita, lintuja jotka eivät mene mihinkään yksin ajatustensa kanssa. En minäkään siitä lähtisi.

Meille on annettu hellärajainen aika, jonka jälkeen alkavat uudet ajat, joita ajattelemme vasta kun on pakko, emme tiedä niistä koska mikään ei mene niin.
Vietämme pikkujoulua tässä minun sängylläni.
Emme me enää siinä ole, mutta voin sanoa niin:
Sinä olet sinä ja minä olen minä, se sama joka istui sinun lattiallasi tuntematta sinua, vieraana, sitten meidän yhteisellä lattiallamme, minun huoneessani. Pelasimme ristiseiskaa, oli talvista ennen vaihtumista.
Pelkään muutosta niin että minun täytyy tehdä sitä koko ajan.

Valon vaihteluista ja erilaisista kirkkauksista:
Istuimme yhtäkkiä lämpimällä parvekkeella, luimme pilvistä ja sateista. Olimme siivonneet. Oli puhdasta ja
jotenkin aukinaista. En osaisi selittää sitä mutta sinä tietäisit.
Vessassa oli sirisevää ja jotain tummien marjojen väristä lavuaarissa, hammastahnaa, siivouslikaa, likaa
äideille sanottavaksi ja
niin kuin asiaan kuului
suihku shhhhh kello kaksi yöllä tai aamulla ja aina vain valo ilman ikkunaa

Niin: Menimme naapuriin

juomaan

afrikkateetä, oli sunnuntai
perjantai, yö ja maanantai
pyykkäyksen jälkeinen tiistai

istuin kasvot ikkunaan päin
makasit siinä kasvot patjaan päin
miten voi olla näin
miten voi olla näin

En oikeastaan nukkunut ollenkaan hänen vieressään ja jos nukuin, heräsin myrskyunista, seisoin ikkunalla ja etsin maisemasta jäniksiä. Hyvät unet liittyivät juhliin, viiniin, samoihin lauluihin, samoihin ihmisiin, peleihin ja leikkiähän se oli. Totista harjoittelua joka sai meidät nauramaan.
Kävelin sen kanssa Töölönlahden rantaa, se meni asemalle ja minä menin kotiin, samasta suunnasta oli jo aikaa.
Kaikki ovat tänä yönä täällä.

Täytyihän sen päättyä, dramaattista tai ei niin kuin viljatukkaisen ilme valokuvissa, tarkoituksetta. Tapahtui kaikenlaista muuta ja tapahtuminen on nyt aivan kesken. On pimeä aika, josta minun on vaikeampi muistaa. Kirjoitan ylös. Tämä kaikki on tärkeää.