IRISH CURE

Pintaa

2009-01-22T19:08:00.001+02:00

Varjola (alku)

2009-01-19T15:29:00.002+02:00

Aamulla tuntuu mehiläinen kurkussa. Surisevanpehmeä möykky. Avaan silmät, suun, puhallan ja hörppään vettä mukista. Puhallan uudestaan. Mehiläinen sukeltaa apilankukkaan, sellaiseen isoon lilaan.
Lippakioski näyttää jyrkässä auringossa vielä keltaisemmalta, maa värikynävihreältä, taivas siltä kun avaa silmät ensimmäistä kertaa vähään aikaan. Menen tarkistamaan huoneen: isä ei ole tullut, äiti on lähtenyt. Haisee hajuvesi ja äidin sinertävät silmänaluset, huomenta murumuru. Ikkuna on ollut auki koko kesän, isän mielestä viileässä on hyvä nukkua. Kun isä on kotona, se nukkuu käsivarsi silmillä pitkälle päivään. Se johtuu isän työstä. Viikonloppuisin äiti nukkuu pitkälle päivään. Se johtuu tanssimisesta.
Haen Akun ja luen sitä ulkona. TV on ihan pölyssä eikä sieltä tule mitään. Yritän innostua Akuista kansiollisen verran, haen viltin ja menen meidän pihalle. Ensin katson montako päivää koulun alkuun. Siellä kaikki on ruskeita, kirjoitetaan mitä teit kesälomalla –aine ja ope kyselee matkoista. Kirjoitan vihkoon: Olin Varjolassa.

Olen Varjolassa. Pitsiverhojen läpi näkyy möykkyinen kasvimaa, josta en tiedä mitä siellä kasvaa, ja sen takana luontopolku ja vattupensaat. Anja tekee keittiössä sekamarjapiirakkaa huivi päässä. Sillä on hirveästi aikaa tehdä kaikkea, koska se ei lähde kotoa mihinkään, niin kuin ei Anttokaan. Vieläkin tuntuu hassulta olla talossa, jossa ei jää ollenkaan yksin.
Venni on vähän kuin minä, sillä on melkein mustat silmät ja se valvoo ja nukkuu myöhään. Anja sanoi kerran synttäreillä, että Venni voisi olla minunkin veli. Silloin Ruusa heitti Venniä viivottimella päähän niin että siitä jäi arpi. Venni osaa olla eläinten kanssa niin kuin se olisi yksi niistä. Lehmät työntävät sitä pehmeästi märillä naamoillaan ja huiskauttavat kerran häntää. Koirat nukkuvat vain sen kanssa ja kissat kehräävät vaikkei Venni tekisi mitään.
Ruusa on myös minun serkku. Ruusalla on Anjan tuulitakki, valkoiset hiukset ja kumisaappaat joissa se lätisee ja kerää koirankakkoja muoviastioihin tutkimuksia varten. Ruusa ei pelkää lehmiä eikä lampaiden huutoa. Se juoksee portaat alas monta kerrallaan, minä en ikinä uskaltaisi. Ruusan pitää aina tehdä vielä kerran tai vielä paremmin. Se laittaa kasetteja soimaan, säätää laitteita ja esittelee minulle asioita.
Mutta Ruusaa ei voi ihailla niin kuin Venniä. Vennillä on jääkiekkokortteja, jääkiekkomailoja ja kypäriä ja suojia, mutta en ole nähnyt sen koskaan pelaavan. Olen nähnyt sen vain uivan hulluvirtaisessa joessa. Monta kertaa. Venni sanoo, ettei tarvitse juurikaan uida kun ajautuu virran mukana kivien yli. Kivet tunkevat vedestä läpi ja virta rikkoutuu niiden kohdalla. Ruusa ehkä kävelee siinä sillalla kädet siipinä levällään, mutta Venni ui niin kauas ettei meistä kumpikaan enää näe sitä.
”Marja se on niin rauhallinen lapsi”, äiti sanoo kuin anteeksi pyytäen ja leikkaa minulle kanaa niin että haarukka ja veitsi varmaan jyrsivät lautaseen viiruja.
”Syö vähän nahkaakin jooko, se on terveellistä.” Minun pitää opetella kuorimaan perunat ennen kuin menen kouluun, vaikka Venni kertoo, ettei koulussa edes koskaan tarvi kuoria. Pitää vaan pystyä sanomaan että osaa, ja muutenkin valehdella ettei kukaan ala kiusaamaan. Esimerkiksi asioista joita omistaa. Koulussa saa turpaan jos on köyhä.
Venni esittelee linkkariaan, mutta Ruusa haluaisi pelata Muuttuvaa labyrinttiä. En kehtaa sanoa kummallekaan ei.
”Okei pelataan jos mä saan ottaa linkkarin ukoksi”, Venni myöntyy, mutta veitsi on liian iso pelilaudalle.
”Oispa semmonen mini.” Venni laittaa veitsen sivuun. Ruusa sekoittelee aarrekortteja niin, että osa putoilee sen syliin.
”Tää yks on sitte revenny, mutta tätä ei saa ajatella silleen että noniin tuo on se rahapussikortti vaikka tietää!”
Antto makaa puukäsinojaisella nahkasohvalla ja nauraa meille. Antto on Ruusan ja Vennin isä. Tarjoan sille Chewitsejä ja se kysyy, onko ne karkkia vai purkkaa.

Helsinki

2009-01-12T00:35:00.001+02:00

Uni

2009-01-08T22:14:00.002+02:00

Ateria

2009-01-08T11:19:00.001+02:00

nostan katseen lautasesta
kastikkeenloppu jää vinoiksi viivoiksi
maito lasin reunaan ja sisään
ja paksuksi niin kuin piimä
omenat nojaavat
tummuvat, päivät
muruset lattialla, leivät pusseihinsa
sinulla on suupielessä jotain
en sano mitään,
astiat veteen ja vaahto
vaahto peittää kaiken ja siihen minä upotan kädet

Keittiöstä

2009-01-06T20:25:00.001+02:00

Marjala (katkelma)

2009-01-05T20:31:00.002+02:00

uimarit tulevat uudestaan
piha hengästyy vieraista, maa tallautuu
he ovat märkiä ja nauravia,
sisko avaa oven ammolleen

lupaan olla vieraan kanssa
kuuntelen naurua
yritän tunnistaa huijauksen
mutta sisko on iloinen ja laskenut painon sylistään
helpottunut ja vitsaileva
jään kauemmas ja lopulta suljen oven
vieras on herännyt

tyttö painaa sormet yhteen, kääntää nyrkkiin
ajattelematta että tekee juuri niin

Näky

2009-01-04T22:37:00.004+02:00

lähden irti
pidät minun hiuksiani
ohuena repeävänä kimppuna
minä kurkotan lattiaan
varpaanpäillä
vetää suonta, kerron sinulle
inhoat minua vai mitä, vai mitä?
käännän päätä, puristan silmiä
sinulla on kova käsi
minulla pää

Draamaton sukupolvi

2009-01-03T22:16:00.004+02:00

Talvi on kierinyt kevään puolelle jo joskus joulukuussa. Välillä satelee näön vuoksi lunta ja vettä, lintuja ja hiekkaa liukkaalle maalle, heittelijät seisovat harmaiden talojensa edessä toivottomina ja silti ylpeinä. Suunnittelen päivää. Huijaan itseäni. Listaan päällekkäin ja sivuttain tekemättömät asiat, annan niiden painaa, haudon itseäni niiden alla. Käännään kylkeä. Käännän kylkeä. Et saa mitään tehtyä, et millään jaksaisi. Samassa ajassa olisi jo melkein tehnyt puolet mutta kun ei tee kun ei jaksa kun on niin paljon kaikkea.
Siinä ajattomuudessa minä makaan, väännän vesipatteria niin että se raksuttaa kuin kello. Teen itselleni aikataulua, joku soittaa, katson kalenteria ja etsin sen ainoan tyhjän raon joka on meille molemmille tyhjä ja ahdistun jo valmiiksi kun nyt sekin on täynnä.

Hannariikka istuu minua vastapäätä meikittömänä. Sen hiukset ei koskaan näytä likaisilta vaikka ne kuulemma aina on. Minä sanon sitä Hannaksi, koska vihaan kaksiosaisia nimiä viivalla tai ei. Kahvi on ollut pannussa pitkään, lisään sokeria. Olisi voinut sitä makeutusainetta ottaa, kuntosalikupongit menee kohta vanhoiksi. Hanna ottaa kuvia.
Illalla mennään baariin ja toiseen baariin, ei ole perjantai eikä lauantai. Laitan mekon ja kynsilakkaan sukkahousujen paon kiinni. Tuulee, kampaus meni jo. Helmiäisen Elina on alkanut tulla meidän mukaan, se oli minun kanssa samassa lukiossa ja ilmestyi taas jostakin: moi, hei, voi että. En minä sille soittaisi jos en haluaisi eikä se minulle. Hanna ja Elina kätteli rennosti ja vaihtoi nekin numeroita. Nyt meillä on leffaviini-iltoja, joissa leffa jää ja puhutaan miehistä joissa ei ole mitään puhuttavaa. Ja Elinan tyttökokeiluista ja mitä voi tehdä ja kenen kanssa ja analysoidaan sitä miten analysoidaan.
Hanna on koko illan huolestuneen näköinen ja kännykässä kiinni. Se hymähtää aina nopeasti kun puhun sille ja laskee taas katseen ja pyyhkii taas hiukset oudon pienen korvansa taakse, joo, joo. Olle tulee myös jatkoille, ei oo riitaa, kaikki hyvin, välillä on vaan niin vaikeeta. Vannon etten ikinä itke parisuhteen perään. En edes sellaisen, tai siis kaikista vähiten sellaisen joka nimellisesti ei ole parisuhde, kun se ahdistaa. Illalla ajattelen parisuhdetta, siirryn tyhjään kohtaan sängyssä. Vasta aamulla, puiston auringossa ja raavitussa hiekassa osaan taas olla tyytyväinen. Haaveilen viikonloppukoirasta jonka voisi viedä koulun viereen koirapuistoon tutustumaan toisiin koiriin. En kyllä kehtaisi mennä sinne.

Pyrin kouluihin, se on jokakeväistä. Olen päässytkin, ollutkin ja ei musta tule mitään. Olen tehnyt töitä pari vuotta, kerännyt matkakassaa Prahaan ja Etelä-Ranskaan ja tuhlannut sen alennusmyynneissä ostamalla niitä vaatteita jotka eivät olleetkaan alennuksessa, ruokaan ravintoloissa koska syödä on aina pakko, uusi matto, uusi pikkusohva eikä kierrätyskeskuksesta koskaan löydä mitään eikä ole autoakaan enkä kyllä haluaisikaan. Kakkosvaiheen suoritin kun Hanna sanoi että suorita nyt helvetti se ettei jää sitten vituttamaan. Meni kolmesataa euroa ja jäi vituttamaan.

Hehkun iltapäivän kun saan viestin Tommin unohtuneesta piposta. Istun matottomalla lattiallani ja selaan uutiset, ylikuormittuneen sähköpostin, ikkunan ikkunan iittala home shopping ja jos joskus olisi varaa johonkin pysyvään tai sellaiseen mitä oikeasti haluaisi. Luonnehoroskooppini sanoo, että olen laiska löysä materialisti. Ja herkkä vahva mikälie individualisti niin kuin kaikki muutkin. Illemmalla Tommi tulee hakemaan pipoaan enkä meinaa löytää sitä mistään.
Joo, siitä tietää että kesä on tulossa kun metrossa haisee joka päivä pahemmalle.
Jep, joo. En oo taas saanu mitään aikaan, noita jätesäkkejäkin on vielä tossa ja hirveennäkönen toi laatikkokasa. Ei se olisi varmaan edes huomannut ilman osoittelua.
Mites oot asettunut.
Oon. Hyvin. Siis aluksi tuntui että tuleeko tästä nyt kotia tai mitään, mutta joo! Mulla on parvekekin.
Niin, mä näin. Sun tupareissa.
Pyöritän pipoa käsissäni ja nyökkään että niinpä, niinpä. Siis täällähän sä olit. Sun kanssahan mä olin tupakalla ja toisella, oon tässä yrittänyt lopettaa mutta se on niin vaikeeta kun kaikki polttaa ympärillä. Eikä baarissa jaksa jäädä pöytään poistamaan viestejä kun punaiset viltit odottaa ovensuussa ja muut nauraa äänetöntä naurua lasin takana. Kyllähän sä haluat kuulla mitä ne.
Tommi ei tarvi kahvia, mehua, vettä eikä muuta eikä teetäkään. Pyyhin pölyä viinipullon yläkyljestä ja puhun koko ajan. Sen pitää mennä lukemaan tenttiin.
Niin missä sä asuit? Alppilassa? Harjussa, tavallaan.
Haistan puhtaat lakanat. Ei olisi pitänyt valmistautua mitenkään, ehkä se olisi jäänyt. Heti jos odottaa jotain, se ei toteudu. Jos ei odota mitään, ei voi pettyä. Jännittää että milloin se lähtee, miten. Jos ajattelee pahinta, ei voi säikähtää, ei voi kuin odottaa milloin naps milloin kops, summerin vaisu särähtävä ääni kun ovi menee lujasti kiinni.
No mut nähdään taas. Yritähän saada ne asias kuntoon.
Olen puhunut siitä, että mun pitää saada asiat kuntoon. Olen tylsä ihminen. Hannan kanssa ollaan sovittu, että muistetaan puhua toisillemme tylsät ja huonot asiat, jotka pitää kuitenkin purkaa, ja säästetään sattumukset, mielenkiintoiset ja hauskat jutut, pienet nolaukset ja arjen kommellukset bileisiin, juhliin, puolituttuihin seurueisiin, miehille, oudolla tavalla kiinnostaville naisille, tuleville ystäville jotka ihastuvat meihin heti. Olen rikkonut sopimuksen, epäonnistunut. Tommi on katsonut mua kuin kolmijalkaista koiraa ja sen pipo on vieläkin mun käsissä. Soitan sille.
Oho, hitto, heitä partsilta.
Tommi saa hienon kopin, nostaa pipon takaraivolleen enkä ilman laseja näe kunnolla sen ilmettä. Poimin paleltuneet tupakat paksulta kaiteelta ja tajuan miten kylmä on. Onneksi en asu meren vieressä. Katson että kaunista on, kuitenkin, ja taivas tummuu silmissä, mullahan on kaikki mun elämän päivät aikaa onnistua. Voin unohtaa pienet asiat, koska niitä tulee lisää sitä mukaa kun edelliset laskut on kaksi viikkoa myöhässä saanut maksettua. Hanna soittaa. Vihaan soittoääntäni, mutten jaksa vaihtaa sitä. Heti perään Helmiäinen Elina, joka voisi olla vain Elina, mutten jaksa vaihtaa sitä. Ja äiti jolle olen väsynyt ja kiukkuinen pikkumanta kuule mä en nyt jaksa.

Aamu on kuin jumalan henkäys. Hei huomenta, nyt pistetään sun asiat kuntoon. Ihan mahtavaa, nousen ylös, puen, vedän hiukset kireälle ylös pois tieltä ja nyt kaikki lähtee menemään huimaa nousukiitoa. Kahvinkeitin puuttuu vielä, pikakahvi piristää. Siivoan, järjestän, mapitan, valitsen asiat joilla en tee mitään, turha paino pois kuin kuumailmapallosta. Tulee kesä ja puistopiknikit – ja heti ajatus että kesään mennessä on ollut kaikki pääsykokeet, kaikki epäonnistumiset ja pettymykset. Laitan musiikkia, tanssin, kukaan ei näe. Kukaan ei koskaan tunne minua niin kuin minä tunnen itseni, eikä kukaan ole mulle niin raaka kuin minä olen itselleni. Itken ihan pari kyyneltä ja tiedostan 60 miljoonan käyttäjän nettiyhteisö ja muiden viestit toisilleen. Luen kaikki mitä kavereista, ystävistä ja tutuista luettavissa on, en tiedä miksi. Kiinnostaa. Kaikkiahan kiinnostaa eikä kukaan siitä hirveästi viitsi puhua.

Elina on käynyt kampaajalla. Kehun että se on kaunis. Olen oppinut, että pitää sanoa kun on hyvää sanottavaa, ja yrittää sanoa huonokin mutta eri tavalla. Olla spontaani, silti sopivan järjestelmällinen. Palautteesta oppii, kaikesta oppii. Elämä on oppimista ja miksi. Ehkä senkin oppii.
Dramaattinen musiikki kuuluu naapurista ihan kuin sen tv olisi minun vessassa. Yllätyskuukautiset. Laitan pikkuhousut paperimyttyjen alle roskikseen. Elina puhuu mulle oven läpi. Sanon etten kuule ja laitan vesihanan päälle.
Elina pudottaa jotain ja nostaa sen, sori! Yritän rauhoittua laskematta kymmeneen tai muuta yhtä avutonta. Ovi on lukossa. Olen turvassa. Lattia on lämmin, istun sille, nojaan viileämpään seinään. Suihkusta tulee melkein kylmintä vettä mitä tulee ja kylmenee vain. Karaistun. Olen kananlihalla. Karaistun. Olen avannossa. Nousen ylemmäs, haukon. Sukellan. Puhallan. Puhallan. Lupaan selvitä. Tästä päivästä, huomisesta, kuin raketti. Lupaan etten hermostu. En huuda. Kukaan ei paina lasia seinäänsä kuunnellakseen miten minua ahdistaa ja vituttaa. En heitä likaisia astioita suoraan roskiin, väännä pattereita täysille, laita puhelinta kiinni, nukahda, nukahda.
Puhallan pitkään ja tasaisesti, keuhkot tyhjiksi ja sitten täyteen.

Hiiri

2009-01-02T15:03:00.004+02:00

Iltayöllä hiiri kieri häkissään, kiersi häkkiään ja säksäksäk. Liina odotti seuraavaa varjoa katossa, autoja vain meni harvoin ohi. Eteisestä tuli valonkaje, mutta äiti nukkui eikä kävellyt huoneen poikki ja takaisin.
Liina oli lukenut hamstereista, marsuista ja gerbiileistä ja Sanna oli sanonut että se kutittaa niin jännästi kun ne menee kädeltä toiselle. Hiiret olivat erilaisia: valkoisia kuin äidin klooripaidat vessasankossa, ja punasilmäisiä, häntäisiä, siimaisia eikä kukaan uskaltaisi ottaa niitä syliin paitsi Liina, joka ei tehnyt nukeilla eikä barbeilla mitään. Hän kiipeili puissa, vähän, ja halusi hiiren. Liina käytti äidin keinoja: puhumattomuutta, uhkailua, huutoa ja piirsi vähän seiniin kun muu ei enää tehonnut. Sannan äiti oli sanonut että eläimet rauhoittaa ihmistä, Sannan äiti oli terveydenhoitaja. Liinan äiti oli työtön ja teki sitten aina välillä jotain että pääsi taas kohta sanomaan että minä olen työtön.

Hiiri oli tullut. Koulun jälkeen piti ajaa aina nopeasti kotiin katsomaan miten se pärjäsi. Se oli ensimmäisten jännien päivien jälkeen tylsä ja siimoineen aika ruma. Hiiri ei rauhoittanut äitiä eikä äiti Liinaa. Ennen varsinaista kevättä selvisi, että hiiren mahassa oli lisää hiiriä. Äiti oli vihainen eikä tullut katsomaan Liinan hiirelle rakentamaa kirja-aitaa.
”Minä pesen meidän toisen äidin häkkiä”, äiti nauroi eikä ollut yhtään iloinen.

Hiiren maha kasvoi niin isoksi, että sen oli vaikea liikkua. Liina rauhoitti hiiren nurkkaan ja silitti sen rauhalliseksi. Hän otti häkin syliinsä ja hiipi eteiskäytävään, siitä vintin portaisiin, kaikki hiljaa. Vintti haisi vintille eikä siitä tiennyt oliko se hyvä vai huono. Pakastui joka askeleella, hiiri yritti juosta lämpimikseen. Liina laski häkin lattialle, hyvää yötä hiiri, ja palasi alas. Ei mennyt yhtään autoa minuutteihin, ei tullut yhtään unta. Hiirivauvoilla oli siellä mahassa varmaan lämmin, mutta hiiriäiti oli ulkona mahasta ja kylmissään ja niinhän sen pitikin olla. Ei ole resursseja, sanoi Sannan äiti. Hiirelle ja vauvoille ei ollut resursseja ja ne olivat ihan tyhmiä joka tapauksessa. Liina halusi taas mennä koulun jälkeen Sannalle ja nukkua rauhassa.

Unessa hiiri oli iso, paleltunut pallo, jonka silmissä oli enää himmeä kuulto. Liina kiipesi ylös unijaloillaan. Lamppu rapulla heilahti, heilahti takaisin ja putosi portaat alas. Hiiri tärisi häkissään, mutta liikkui kuitenkin, eikä ollut pelkkä jäinen pala. Liina laittoi hiiren pipoon, pipon yöpaidan helmaan ja meni pesuhuoneen lämmityslattialle istumaan. Äiti säikäytti hänet ripsivärin aavistukset silmien alla mitä sinä hyvä lapsi teet.
”Lämmitän meidän toista äitiä.”
Äiti istui alas, siihen viereen, hymähti että no niin ja pesuhuoneen oudossa valossa näytti tutummalta kuin koskaan ennen.

Kioto 京都

2009-01-01T22:09:00.002+02:00

Viher

2008-12-31T14:49:00.000+02:00

Musta

2008-12-30T16:03:00.002+02:00

Vaihtuminen

2008-12-29T23:49:00.003+02:00

Makaan siinä vihreässä
kiila merta silmissä, aalto aalto sumusuora
makaan siinä, käännyn
eikä alla olekaan kylki vaan maa
ja sen läpi, läpi maan läpi juurisen mullan
käännyn,
saan silmiin vettä josta kaikki kasvaa
Kaupunki vedestä, mullasta ja jonain päivänä se purkautuisi kuin valaan selästä
aalto ja
Olen piilossa, näen unta
ja niin kauan tämä on totta, minä olen, kuin uskon -
olen vettä itseäni näkemättä, en enää tiedä millä nähdä mitä hetki sitten:
Käsi pyyhki yli selän. Sinulla oli radio tai lauloit tai sitten se oli vain liikenne
vain kymmenet muut
Olin levittänyt peiton tuulessa,
se pyrki alta karkuun ja karkasi ja minä makasin siinä vihreässä,
kiila merta, sumusuora
käännyin jotain sanoakseni
mutta kaikki olikin mennyt tai sitten menin vain minä

Sisältä

2008-12-29T14:43:00.004+02:00

Maria

2008-12-29T12:22:00.002+02:00

Maria seisoo vastassa kotinsa kylmäeteisessä, joka on rakennettu muutama vuosi sitten ja tuoksuu vieläkin uudelta puulta. Märältä, kesäiseltä ja yhtä vaalealta kuin on. Viileys on viileää vuodenajasta riippumatta eikä se ole tuttua niin kuin lämpö.
Marian kädet ovat auki ilmassa kuin joku olisi niitä vähän työntänyt ja hän katsoo meitä vuorotellen, sanoo jotain muttei kesken ihan tiedäkään mitä. Televisiossa hehkuu Jumala ja Jumalan ihmiset sen kasvojen alla.
Maria voisi sanoa jotain meidän kasvamisestamme, mutta nyt minä ajattelen kokoja ensin, olen iso ja pitkä ja vahva ja terve, enemmän, koska Maria on kutistunut.
Hän halaa minua ehkä ensimmäistä kertaa oikeasti ja on vaikea ajatella, että joskus olen mahtunut noihin käsiin ja tuohon syliin ihan kokonaan. Hän halaa minua kuin rakasta ihmistä, mutta hän ei taida hetkeen tietää kuka minä olen.
Hän puristaa, pelokkaasti, älä vetäydy enkä minä vetäydy ennen kuin ote löystyy, rasvaa ja suonia kiiltävät käsiselät palautuvat ilman kannateltaviksi.

Marian sormessa on sormus jota en ennen ole nähnyt. Olisin minä sen huomannut, se on violettikivinen ja huomaan ajattelevani että jos minä saisin sen sitten. Kehun sormusta, Maria katsoo minua kuin pystykorva pihalla vääntyneellä ladolla kalaa saadessaan, ai. Tämäpä hyvä. Kiitollisena ja kostein silmin. Maria katsoo pihalle, koiraa, ja yrittää kertoa siitä arkisesti, että kun se pois viedään. Pidän puoliksi jäistä kampanisua lautasen reunaa vasten ja vain pidän sitä.

Maria on herännyt kesken unien ja loppukesäisessä hämärässä tyhjentänyt vaatekomeroita ja jo pakattuja laatikoita pihalle, vanhan ja uuden talon väliin. Sillä heiveröisellä varmuudella jolla hän on kasvattanut lapset heitä varsinaisesti koskaan kasvattamatta, tehnyt ruokia joita hänelle on tehty, pessyt ja huolehtinut ja huolehtinut ja jaksanut, tehnyt työtä joka ei ole varsinaisesti ollut työtä, mutta enemmän sitä kuin mikään ammatti, hän sytyttää kangaskeon
koska se ei ole hänen
se on vanhan lääkkeistä lihavan naisen ja sillä yritetään hermostuttaa ja herjata häntä, hän kertoo seuraavana aamuna silmät turpeina puhelimessa
kuka häntä kiusaa
eikä toinen osaa äkkiä sanoa mitään.
Ja me päivittelemme keskenämme. Säälimme ja naurammekin, emmekä tarkoita mitään pahaa. Olemme huolissamme
kun
Maria äkkiä kysyy miten hana toimii. Avaan sen hänelle ja hän ravistaa päätään, niin, niin, miten minä. Tai istuu huoneen laidalla ja juttelen hänelle. Hän ei voi kertoa nyt mitään, minä olisin aina halunnut kuulla. Joten minun täytyy puhua. En tunne häntä eikä hänkään tunne enää. Näen Mariassa sellaista mitä hänessä on ollut joskus kun hän pelkäsi niin kuin nuoret naiset pelkäävät ja siten pystyvät muttei kuollakseen.

Peittelen hänet. Peittelen yhä uudelleen eikä minua pelota se, mitä kuulen, vaan että odotan sen loppuvan.

Huomen

2008-12-29T04:40:00.002+02:00

tien toisella puolella makaa joku
ja seisoo joku joka nostaa makaavaa
seisoo taksi joka odottaa

Sanon teille huomenta ja jos minulle lueteltaisiin myöhemmin, miten viistätin sormea siinä lattialla, sanoin tahmeaa sitä ajattelematta, tuhahdin, viistätin, pinosin lasit, siirsin kynttilänraatoa, käänsin pääni unimyttyjä kohti mutta silmilläni katsoin yhä lattiaa johon valoverho teki raitaa,
uskoisin mutta olisin epäuskoinen, tuhahtaisin
vai niin minä tein
nyt olen näin, istuisin tässä sohvalla jonka eilen kannoimme tähän pystyyn ja jonka tänään kehui itse kaataneensa paikalleen.

En osaa puhua asioista jotka minua vaivaavat
niin kuin jäljistä. Minä voin mennä tuonne ulos ja tehdä mitä tahansa. Kuka tahansa voi tehdä mitä tahansa, mutta näin me olemme asettuneet näihin tiloihin, rauhallisesti kesyyntyneet keksittyihin sääntöihimme. Minua vaivaa tämä muuttuva asento, tämä jännitys josta voisi seurata mitä tahansa, mutta josta ei seuraa mitään. Haluaisin sekoittaa kaiken.
mitä sitten on seurannut
Puhumme viime viikosta, olet tavannut jonkun ja joitain meistä tai
teistä,
minä olen käynyt niin monissa paikoissa etten muista päiviä. Mitä tässä pitäisi vielä tapahtua, mutta pitäisi.

Sanon teille huomenta viimeisen kerran, paitsi yhdelle teistä ja monelle muullekin tulen sanomaan vielä vaikka mitä, mutten ehkä enää koskaan heräämään heidän kanssaan. En tiedä sitä vielä. Menemme yhdessä syömään. Sataa vettä, kaikki on ihan hetken niin surkeaa että itken.

Seuraava päivä on parempi, keväämpi, jotkut meistä istuvat kivisellä liuskalla joka on täynnä pienempiä kiviä. Meri on siinä ja meressä on ruskealasisia pulloja, lumpeita, lintuja jotka eivät mene mihinkään yksin ajatustensa kanssa. En minäkään siitä lähtisi.

Meille on annettu hellärajainen aika, jonka jälkeen alkavat uudet ajat, joita ajattelemme vasta kun on pakko, emme tiedä niistä koska mikään ei mene niin.
Vietämme pikkujoulua tässä minun sängylläni.
Emme me enää siinä ole, mutta voin sanoa niin:
Sinä olet sinä ja minä olen minä, se sama joka istui sinun lattiallasi tuntematta sinua, vieraana, sitten meidän yhteisellä lattiallamme, minun huoneessani. Pelasimme ristiseiskaa, oli talvista ennen vaihtumista.
Pelkään muutosta niin että minun täytyy tehdä sitä koko ajan.

Valon vaihteluista ja erilaisista kirkkauksista:
Istuimme yhtäkkiä lämpimällä parvekkeella, luimme pilvistä ja sateista. Olimme siivonneet. Oli puhdasta ja
jotenkin aukinaista. En osaisi selittää sitä mutta sinä tietäisit.
Vessassa oli sirisevää ja jotain tummien marjojen väristä lavuaarissa, hammastahnaa, siivouslikaa, likaa
äideille sanottavaksi ja
niin kuin asiaan kuului
suihku shhhhh kello kaksi yöllä tai aamulla ja aina vain valo ilman ikkunaa

Niin: Menimme naapuriin

juomaan

afrikkateetä, oli sunnuntai
perjantai, yö ja maanantai
pyykkäyksen jälkeinen tiistai

istuin kasvot ikkunaan päin
makasit siinä kasvot patjaan päin
miten voi olla näin
miten voi olla näin

En oikeastaan nukkunut ollenkaan hänen vieressään ja jos nukuin, heräsin myrskyunista, seisoin ikkunalla ja etsin maisemasta jäniksiä. Hyvät unet liittyivät juhliin, viiniin, samoihin lauluihin, samoihin ihmisiin, peleihin ja leikkiähän se oli. Totista harjoittelua joka sai meidät nauramaan.
Kävelin sen kanssa Töölönlahden rantaa, se meni asemalle ja minä menin kotiin, samasta suunnasta oli jo aikaa.
Kaikki ovat tänä yönä täällä.

Täytyihän sen päättyä, dramaattista tai ei niin kuin viljatukkaisen ilme valokuvissa, tarkoituksetta. Tapahtui kaikenlaista muuta ja tapahtuminen on nyt aivan kesken. On pimeä aika, josta minun on vaikeampi muistaa. Kirjoitan ylös. Tämä kaikki on tärkeää.